Aihe: Blogi, Työelämä

Vamlasin työllisyyskoordinaattori Hanna Ruohonen (oik.) ja kehittämispäällikkö Karoliina Ahonen pohtivat, mitä pandemia on tarkoittanut asiantuntija- ja esimiestyön kannalta. Omassa työssä yllätyskyykky on saanut aikaan myös hyviä asioita.

Hanna:

“Vuoden 2019 joulukuussa maailmalta alkoi pulpahdella uutisia nopeasti etenevästä viruksesta. Monien muiden tavoin ajattelin, ettei asia koske meitä. Vaan toisin kävi. Maaliskuun 11. päivä istuin toimistolla ja päätin varata seuraavat kaksi päivää etätyöskentelyyn. Enpä olisi uskonut, että siitä alkoi poikkeustila, joka vaikuttaa elämäämme edelleen, toukokuussa 2020.

Todellinen yllätyskyykky.

Tuttavapiirissäni on monen alan asiantuntijoita. Keskustelin ja jaoin kokemuksia heidän kanssaan pandemian alkumetreillä. Monille heistä etätyö oli tullut tutuksi jo aiemmin, ja he olivatkin päässeet kiinni uusiin työnteon konsepteihin todella nopeasti. Arvostin ja ihailin heidän mukautuvaisuuttaan.

Monessa paikassa johtajisto tuntui kuitenkin painavan paniikkinappulaa: siellä sun täällä aloitettiin uudet kokouskäytännöt ja työajanseuranta ja vaadittiin etätyön tekemiseen liittyviä selvityksiä.

Tilanne paljasti johtajuudesta karun tosiasian: monessa paikassa tiedettiin todella vähän alaisten työnkuvista, sitoutuneisuudesta ja lojaaliudesta. Vai oliko takana yritys hallita ja kontrolloida edes jotakin, kun kontrolli isossa kuvassa katosi? Niin tai näin, asiantuntijoiden johtamiseen tämä sopi mielestäni kovin huonosti.

Kalenterit tyhjenivät kertaheitolla. Julkisen rahoituksen piirissä olevat työntekijät eivät silti voineet jäädä toimettomiksi sen paremmin kuin yrityksissä työskentelevätkään. Oli alettava keksiä uutta. Ideoitava. Tähän tarvittavan flown saavuttaminen kotona, kotikoulun ja muun arjen keskellä, tuntui lähes mahdottomalta.

Vamlasissa sai alusta lähtien ilmaista kaikenlaisia tunteita turhautumisesta innostukseen. Keneltäkään ei odotettu joka hetki sataprosenttista työkykyisyyttä. Säätiön toimintakulttuuriin osattiin siis viedä samoja arvoja, joista käymme ympäri valtakuntaa pauhaamassa.

Minulle suurin hyöty säätiön johtajuudesta on ollut se, että esihenkilöni ja kollegani ovat luottaneet tekemiseeni aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Olen saanut tuskailla ja kertoa, ettei ideoita tässä hetkessä irtoa tai että joudun priorisoimaan entistä tiukemmin ja jättämään joitakin kokouksia väliin. Olen saanut ihan luvalla olla keskinkertainen, välillä tehoton ja tuottamatonkin.

Paras teko tässä ajassa. Tästä luottamuksesta nimittäin seurasi se, että yhtäkkiä ideoita alkoikin syntyä. Pääsin taas kiinni innostukseen ja löysin toiminnalle uusia väyliä.

Toivottavasti tämä poikkeuksellinen aika jättää työelämään myös hyviä käytäntöjä. Uudenlaista, luottavaisempaa johtajuutta, lisääntynyttä etätyön mahdollisuutta, kannustavaa puhetta sekä ajatuksen siitä, että aina ei tarvitse mennä sata lasissa: joskus 70 prosenttia riittää.

Uskoisin, että tämä on asiantuntijatehtävissä paras mahdollinen malli. Meidäthän on palkattu tehtäviimme juuri siksi, että osaamme viedä omaa substanssiamme eteenpäin ja johtamaan itseämme. Tätä ainakin minä ajattelen asiantuntijuuden olevan.

Karoliina:

“Esimiestyö järjestöissä on ihanaa ja kamalaa. Tilanteet muuttuvat nopeasti. Tarpeita ja vaatimuksia tulee jatkuvasti sekä omasta päästä että sen ulkopuolelta. Työaikaa ja -paikkaa ei käytännössä ole, koska sijaisia ei ole, ja vain pienen osan työstä voi delegoida valmiiksi ylityöllistetyille työntekijöille. Riittämättömyyden tunne, huono omatunto ja tunne siitä, että on unohtanut jotakin tärkeää, kuormittavat mieltä usein.

Jaksamisessa auttaa upean työyhteisön tuki, yhteinen ideointi ja vastuun kantaminen sekä luottamus asioiden hoitumiseen; päivittäiset kahvihetket, arjen jakaminen, nauru, ilo ja huumori – mutta myös ”tuulettaminen” ja pahan mielen purkaminen.

Alkukeväästä 2020 korona-pandemia iski voimalla kaikkialle maailmaan. Se iski myös järjestöjen toimintaan. Korona pyyhkäisi pois osan työyhteisön toiminnasta, toimintatavoista ja rutiineista. Myös sen työyhteisön arkisissa kahvihetkissä tarjoaman tuen.

Samalla, kun omassa mielessä risteili huoli säätiön taloudesta, kohderyhmästä, järjestöjen toimintaedellytyksistä sekä yleisemmin pandemian taloudellisista ja inhimillistä vaikutuksista, oli suunniteltava ja otettava käyttöön uudenlaisen työskentelyn mahdollistavat rakenteet.

Ensimmäiset päivät menivät erilaisten etätyöskentelysovellusten tutkimiseen, tutustumiseen ja aktivoimiseen, ohjeistusten luomiseen ja työn tekemisen mahdollistavien asioiden kokoamiseen. Pidin yhteyttä työntekijöihin ja seurasin uutisia.

Maailmanlopun tunnelmissa tuntui absurdilta miettiä arkisia asioita, kuten keille työntekijöistä annetaan säätiön zoom-tunnukset? Miten sairaspoissaolot hoidetaan? Mistä saadaan headsettejä? Miten linjataan, kuka saa käydä toimistolla ja milloin? Miten usein tarvitaan tiimipalavereja? Entä miten muu yhteydenpito hoidetaan? Pitääkö etätyösopimukset päivittää? Kattaako vakuutus? Minkälaisia viestintään liittyviä ohjeita tarvitaan? Ja niin edelleen.

Kaikki yllä mainittu on periaatteessa esimiestyön peruskauraa. Enemmän huolissani olin siitä, miten saisin rakennettua jotakin sen yhteisöllisyyden tilalle, jonka pandemia pysyvällä etätyöllä sekä väistämättömillä muutoksilla vei. Miten pitää yllä keskinäisen tuen tunnetta? Mahdollisuutta jakaa huolia ja erilaisia tunteita? Mahdollisuutta yhteiseen kehittämiseen, joka tapahtuu usein virallisten kokousten ulkopuolella, vailla agendaa, puheenvuoroja ja pöytäkirjoja? Yhteinen oivallus kahvipöydässä naurun lomassa on johtanut lukemattomia kertoja kehittämishankkeisiin, julkaisuihin ja yhteistyöverkostoihin – ja nyt se oli poissa.

Toinen huoli liittyi ihmisten jaksamiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Osaanko ja pystynkö tukemaan? Avuttomana kirjoitin korona-ohjeidemme “Vinkkejä työhyvinvointiin” -diaan tekstin: ”ARMO – sinä riität, tekemisesi riittää” ja tunsin samalla, että se ei riitä. Kuulin ihmisten pähkäilevän, miten rahoittajalle luvatut tavoitteet täyttyisivät edes osittain kotikoulun lomassa, viruksen leviämisen aiheuttaman huolen keskellä.

Olen opiskellut johtamista ja kantanut aina mukanani opinnoista saamaani oppia: ihmisen toimijuuden tukemista. Tämä edellyttää luottamusta toimijuuden olemassaoloon. Ajatus ei ole vielä ikinä pettänyt, eikä se pettänyt nytkään. Uudenlaisia ratkaisuja alkoi tulla – eivätkä ne tulleet minulta vaan työntekijöiltä. Uusia avauksia alkoi syntyä. Sain palautteen, että kaaoksen keskellä helpotti, kun oli tekemistä ja jotakin mihin tarttua.

Toimijuuden tukeminen käytännön esimiestyössä on vaikeaa. Pitää malttaa pysyä taka-alalla, vaikka itsellä olisi tuhat ideaa. Pitää purra huuleen eikä luennoida siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla. On hyväksyttävä, että eri ihmiset toimivat eri tavoilla, eri tahdissa ja eri järjestyksessä. Ennen kaikkea on luotettava siihen, että asiantuntijat ovat parhaita mahdollisia tekijöitä ja annettava heidän nauttia haasteiden selättämisestä ja uuden oppimisesta.

Koronan aikana korostuu vielä tilan antaminen, joustavuus sekä se, että on pakko laskea vaatimustasoa. On ymmärrettävä, että toimintaa ei voi jatkaa niin kuin ympärillä ei olisi tapahtunut mitään erityistä.

Koronapandemia teki työyhteisöstämme muutamassa viikossa etäkokousten ja -koulutusten osaajia. Lisäksi se paljasti, että olemme vahva tiimi, joka ei jää ihmettelemään yksin vaan hakeutuu yhteyteen ja yhdessä tekemiseen keinolla millä hyvänsä. Lisäksi korona-pandemia paljasti, että vapautta, vastuuta ja asiantuntijuutta arvostavassa organisaatiossa on mahdollista muuttaa suuntaa ketterästi ja muokata toimintaa nopeasti. Yhdessä.

Jäljelle jäi kuitenkin huoli tulevaisuudesta, ensi vuoden STEA-rahoituksesta, ja toiminnan jatkumisesta. Koronan vaikutukset tulevat konkretisoitumaan vasta lähiaikoina ja vielä pitkän aikaa eteenpäin. Työn tekemisen tavat ja tavoitteet tullaankin punnitsemaan matkan varrella vielä moneen kertaan.

Hanna Ruohonen ja Karoliina Ahonen

Hanna Ruohonen on Vamlasin työllisyyskoordinaattori. Hän toivoo, että poikkeustilan jälkeen työelämän ovet aukeavat jälleen kaikille sinne haluaville: monimuotoisuus kaikkine sävyineen on tärkeä osa koronan exit-vaihetta.

Karoliina Ahonen on Vamlasin kehittämispäällikkö. Hän uskoo, että pandemia on lopulta mahdollisuus nostaa keskusteluun piilossa ollutta sekä löytää uusia tapoja tehdä järjestötyötä siten, että mahdollisimman moni saa sitä kautta tarvitsemaansa apua ja tukea.

Jaa tämä: