Aihe: Blogi, Koulutus, Lapset ja perheet, Nuoret

Inklusiivisen opetuksen kanssa on mentävä eteen- eikä taaksepäin: suomalaisen erityisopetuksen huippuosaamisen hyödyntäminen ja sen saumaton sitominen jokaisen koulun arkeen lisää kaikkien lasten joukkoon kuulumisen tunnetta ja ehkäisee syrjäytymistä, yksinäisyyttä sekä arvottomuuden kokemusta, kirjoittaa Vamlasin toiminnanjohtaja Pauliina Lampinen.

Helsingin Sanomat uutisoi tällä viikolla Keskustan puheenjohtajan halusta tarkastella kriittisesti erityisoppilaiden opettamista samoissa ryhmissä muiden kanssa. Jutussa siteerataan myös OAJ:n puheenjohtajaa Olli Luukkaista, jonka mukaan nyt pitäisi “ottaa joku askel taaksepäin liian idealistisesta näkemyksestä” inkluusion suhteen.

Vammaisten lasten ja nuorten sekä muiden erityistä tukea tarvitsevien näkökulmasta tämä ei kuulosta hyvältä. Varsinkaan, kun tiedämme, että erityisopetusta saaneet oppilaat siirtyvät toiselle asteelle myöhemmin ja keskeyttävät opintonsa useammin sekä työllistyvät heikommin kuin muut. Tiedämme myös, etteivät esteettömyys, saavutettavuus ja tarvittavat tukipalvelut toteudu vieläkään niin, että vammaisella nuorella olisi mahdollisuus valita haluamansa opintopolku.

Eikö pitäisi mennä eteenpäin? Varmistaa, että saamme täyden hyödyn suomalaisen erityisopetuksen huippuosaamisesta ja sitä kautta laadukasta tukea lapsille ja nuorille. Varmistaa, että erityisopetus on saumaton osa jokaisen koulun arkea niin, että kaikki lapset kokevat kuuluvansa joukkoon. Näin ehkäisisimme syrjäytymistä, yksinäisyyttä, arvottomuuden kokemusta. On järkevää satsata lapsiin ja nuoriin koulussa, se säästää koko yhteiskunnan resursseja myöhemmin.

Inkluusion vaade ei ole idealistinen näkemys vaan sopimusten edellyttämä velvoite.  Suomen ratifioimassa YK:n vammaisten henkilöiden ihmisoikeussopimuksen 24 artiklassa käsite inclusive education on tarkoituksella korvannut käsitteen special education. Tarkoitus on turvata kaikille mahdollisuus oppia ja saada tuki ja mukautukset yhdenvertaisesti muiden kanssa.

Yksilöllisten, vain erityisoppilaisiin suuntautuvien opetusratkaisujen rinnalle tulisi kehittää koko kouluyhteisöä tukevaa toimintakulttuuria. Nykyinen käytäntö, jossa erityisryhmiä ja pienryhmiä puretaan sijoittamalla erityisoppilaat ilman riittävää tukea ja osaamista yleisopetukseen, ei ole oikea suunta. Se vaarantaa kaikkien oppilaiden opetuksen ja opettajien työhyvinvoinnin.

Oikein ei ole myöskään se, että vammaisten ja erityistä tukea saavien lasten ja nuorten koulunkäyntiä ja opiskelumahdollisuuksia heikennetään ohjaamalla heidät varhain erillisiin ryhmiin ja erityisille koulutuspoluille, jotka eivät johda jatkokoulutukseen eivätkä työllistymiseen.

Meillä on paljon tietoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista koulussa. Suurin osa voi hyvin, mutta ne, joilla on haasteita oppimisessa tai jotka tarvitsevat muusta syystä tukea selviytyäkseen koulunkäynnistä, kokevat tutkimusten perusteella ulkopuolisuutta ja kiusaamista muita selvästi enemmän.

Toisaalta meillä on myös tietoa ja kokemusta siitä, miten koulut ja oppilaitokset ovat onnistuneet rakentamaan opiskeluympäristöihin käytäntöjä, jotka lisäävät yhteisöllisyyden tunnetta ja luottamusta sekä vähentävät kiusaamista ja häiriökäyttäytymistä. Pienryhmäopetus, pariopettajuus, saavutettava ja esteetön oppimisympäristö, apuvälineet ja avustajat hyödyttävät kaikkia oppilaita. Samoin hyvä työyhteisö, jossa opettajat viihtyvät, hyödyttää kaikkia.

Oikeus oppimiseen ja osallisuuteen toteutuu vain koko yhteisön kehittämisellä. Pelkkä yksilön tukeminen ei riitä. Monimuotoinen, kaikille sopiva koulu, huomioi kaikkien lasten erityisyyden ja valmistaa heitä monimuotoiseen työelämään. Monimuotoisuutta hyödyntävä koulu on paras paikka myös opettajille ja muille koulun ammattilaisille.

Jaa tämä: