Aihe: Blogi, Nuoret

Yhteiskunnassamme nuoria käsitellään yhtenäisenä ryhmänä, jolla on yksi ”nuorten ääni”. Ajatus on yhtä absurdi kuin jos yhden aikuisen ”äänen” odotettaisiin edustavan kaikkia aikuisia, yliopistotutkija Reetta Mietola toteaa. Hänen näkemyksiään kuultiin myös Vamlasin 130-vuotisjuhlapaneelissa Oodissa 12. marraskuuta.

Olemme viime viikkoina hihitelleet kollegani kanssa idealle, että lähtisimme tutkimaan ”kaikkia aikuisia”. Hankkeen ideana olisi siis tähän yhteiskunnalliseen ongelmaan, aikuisuuteen, tarttuminen. Hankkeessa todennäköisesti tuskailtaisiin, keitä kaikkia siihen pitäisikään saada rekrytoitua. Onko meillä tarpeeksi ”vähemmistöaikuisia”? Entä miten tavoitetaan ”tavallisten aikuisten” ääni?

Hankkeessa selvitettäisiin syvähaastattelujen avulla, miltä tuntuu olla aikuinen ja mikä aikuisia kiinnostaa. Aiheeseen erikoistuttuamme median edustajat voisivat tulla kysymään meiltä, miten ne aikuiset voivat, mitä ne ajattelevat, ja miten ne aikovat äänestää. Hankkeen aikana järjestettäisiin yleistajuisia seminaareja, joihin kutsuttaisiin geneerinen aikuinen edustamaan aikuisten ääntä. Ja seminaareissa pohdittaisiin, vakavien puheenvuorojen siivittämänä, onko vika aikuisissa vai yhteiskunnassa, kun ”kaikki aikuiset eivät pääse mukaan”.

Nuorten niputtaminen maan tapa

Idea tekee näkyväksi tavan, jolla tietyt ryhmät piiloutuvat yhteiskunnassamme samalla kun toisia ryhmiä niputetaan todella laajojen kategorioiden alle. Se tuo näkyväksi myös tavan, jolla yhteiskunnallisia ongelmia suomalaisessa yhteiskunnassa – sekä politiikkaohjelmissa, kehittämishankkeissa että tutkimuksessa – tällä hetkellä tyypillisesti lähestytään.

”Aikuisuuden tutkimus”, joka pyrkii ratkaisemaan aikuisuuden ongelman, naurattaa. Kuitenkin nuorten kohdalla toimitaan usein juuri edellä kuvatulla tavalla. Nuorten ajatellaan olevan yhtenäinen ryhmä, jolla on ”nuorten ääni”. Tämän äänen kuulemiseksi kehitetään erilaisia ratkaisuja.

Törmäsin nuorten samanaikaiseen niputtamiseen ja nuorten äänen peräänkuuluttamiseen jälleen viime viikolla kirjoittaessani valtakunnallisen nuorisotyön ja -politiikan ohjelmaluonnosta (VANUPO) koskevaa lausuntoa. Vuosien 2020–2023 ohjelman yhtenä tavoitteena on saada ”nuorten ääni kuuluvaksi ilmastonmuutoskeskustelussa”.

”Vähemmistönuorella” vain ”oman ryhmänsä” ääni

Nuorten yhteiskunnallista osallistumista tutkivana tutkijana pohdin usein, mitä me aikuiset ja yhteiskunta odotamme siltä nuorelta, jonka ”ääntä” sekä nuorisopolitiikassa, erilaisissa kehittämisprojekteissa että tutkimuksessa tavoitellaan. Mitä tämän äänen tulisi sanoa? Keitä tämä ääni oikein edustaa? Ja mitä tällä äänellä tehdään, kun nuori on sanottavansa sanonut?

Marginalisoitujen ryhmien kohdalla odotetaan usein edelleen, että ”vähemmistönuori” puhuu vähemmistön äänellä, ja edustaa täten kaikkia ”oman ryhmänsä” nuoria. Samalla, kun tämä nuori kutsutaan puhumaan omalla äänellään, omista kokemuksistaan, hänen todennäköisesti odotetaan puhuvan juuri tietystä näkökulmasta ja aiheesta. Vammaisten nuorten kohdalla oletusarvona on, että vammaisen nuoren ääni puhuu vammaisuudesta. Onhan hän henkilökohtaisen kokemuksensa kautta vammaisuuden asiantuntija.

Ongelmana kuulijan odotukset?

Helsingin Sanomissa 2.11.2019 julkaistussa artikkelissa rap-artisti Mika Leminen toteaa, että ”Vammaiset nähdään ensisijaisesti vammansa, ei muiden yksilöllisten ominaisuuksiensa kautta” (1). Tämä huomio toistuu sekä tutkimusaineistoissamme että yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vammaisena henkilönä voit olla asiantuntija, mutta vain vammaisuuden asiantuntija. Esimerkiksi vammaisaktivisti, teologi, seksuaaliterapeutti ja poliitikko Amu Urhonen on kertonut, miten hänen monialainen asiantuntemuksensa toistuvasti sivuutetaan, ja hän tulee kuulluksi ainoastaan vammaisuuden asiantuntijana – ja ainoastaan silloin kuin halutaan kuulla vammaisuudesta (2).

Tällaisessa toimintaympäristössä on helppo ymmärtää se ristiriita, johon käynnissä olevassa nuorten yhteiskunnallista osallistumista koskevassa tutkimushankkeessamme toistuvasti törmäämme: vaikka nuoria kuullaan – tätä varten on kehitetty erilaisia välineitä ja järjestetty erilaisia tilaisuuksia – he eivät koe tulevansa kuulluiksi.

Entä jos ongelma onkin kuulijan odotuksissa ja korvassa eikä nuorten äänessä? Entä jos nuoret ”pitävätkin ääntä”, mutta tämä ääni ei puhu asioista, joita aikuiset, päättäjät, kehittäjät ja viranhaltijat – tai vaikkapa tutkijat odottavat kuulevansa?

Nuoret vaikuttajat tienraivaajina

Vamlasin Nuorten vaikuttajien tiimi on ilahduttavasti rikkonut näitä odotuksia sekä nuorten että vammaisten äänen yhtenäisyydestä. Tiimi tuotti moninaisia ja varsin spesifejä näkökulmia keskusteluun vammaisten nuorten nuoruuden yhdenvertaisuudesta. Sen sijaan, että tiimiläiset olisivat pyrkineet edustamaan kaikkia vammaisia nuoria, heidän esiin nostamansa kysymykset ja vaikuttamisen kohteet kiinnittyivät heidän henkilökohtaisiin elämäntilanteisiinsa ja näistä nouseviin pohdintoihin. Työstettäviä teemoja olivat muun muassa opiskelijoiden yhdenvertaiset mahdollisuudet päästä opintovaihtoon sekä  sukupuolta ja seksuaalisuutta koskeva yhdenvertaisuus.

Nuorten vaikuttajien toiminta muistutti ainakin itseäni siitä, miten tärkeää on tunnustaa jokaisen kategorian keinotekoisuus ja kuunnella tarkasti myös tämän kategorian sisältä tulevia, sen yhtenäisyyttä haastavia moninaisia ääniä ja intressejä. Jokaisen vammaisen nuoren tai nuoren aikuisen ääni on yhtä lailla spesifi kuin minun – keski-ikäisen, korkeakoulutetun, kissoista ja avantouimisesta pitävän cis-naisen – ääni.

Kysymys kuuluu: olemmeko valmiita?

Voikin kysyä, olemmeko todella valmiita kuulemaan vammaisia nuoria, asemoimaan heidät asiantuntijoiksi. Tunnustamaan, että he edustavat ensisijaisesti itsejään? Ja että heidän asiantuntemuksensa ja intressinsä kumpuavat monimutkaisista elämänpoluista, joissa vammaisuus on kyllä läsnä, mutta niin on myös moni muu asia, kuten sukupuoli, yhteiskuntaluokka ja seksuaalisuus, näihin kiinnittyvät tai kiinnittymättömät kiinnostuksen kohteet sekä tulevaisuuden unelmat ja tavoitteet?

Olemmeko valmiita kuulemaan tämän – sen sijaan että ohitamme asian olankohautuksella ja toteamme, että tämä ei kyllä ole tyypillinen vammainen nuori? Hei tässä on nyt se teidän tilaama vammaisen nuoren ääni – deal with it!

Yliopistotutkija Reetta Mietola, ALL-YOUTH -hanke (STN 2018 – 2023)

(1) HS 2.11.2019 “Rampavoimalla. Lavan ottaa haltuun MC Cepari eli Mika Leminen, jota nyppii, kun vammaisista puhutaan ”heikompina”, https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006293446.html?share=44e7e60966e75a630c73e6e23b7bcbf8&fbclid=IwAR14Nhte7cbqQc8xEKgvYIcZfgJ-MXrCHEARWcnLcC2Zm53XlRoeUiUIHdw
(2) ”Amu Urhonen: Maskotin muistelmat”, https://www.vihreatnaiset.fi/blog/2018/03/28/amu-urhonen-maskotin-muistelmat/?fbclid=IwAR2oKRip0ye7DA4dAlTGMRYHfizHusbrOX_PcLkba9kS-HRUr6-XGVZmEJQ

____________________________________________________________________________________________________
Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta. Se voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa, eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.

Jaa tämä: