Inkluusio on haaste sekä opetukselle että oppimisjärjestelmille, ja korona on lisännyt vaikeuskerrointa entisestään. Puheiden sijaan kaivataan entistä kipeämmin tekoja, Vamlasin toiminnanjohtaja Pauliina Lampinen pohtii.
Osallistuin kesällä YK:n vammaissopimusta käsittelevään vuosikokoukseen – virtuaalisesti, omalta mökiltä. Kokouksessa esitettiin puheenvuoroja vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten tilanteesta. Puheenvuoroissa pohdittiin, miten maailmalla oli onnistuttu turvaamaan myös heikoimmassa asemassa olevien koulutus pandemian aikana.
Viestit olivat hälyttäviä. Australialaisen Mary Sayersin (toiminnanjohtaja, Children and Young People with Disability Australia) mukaan 72 prosenttia vammaisista lapsista ja nuorista koki jääneensä virtuaaliopetuksessa ulkopuolisiksi, ja 61 prosenttia koki pandemian aikaisen opetuksen riittämättömäksi.
Segregaation syynä uskonpuute
Sayersin tutkimuksen mukaan segregaation voimistuminen ei ole yksin pandemian syytä: se on lisääntynyt Australiassa jo viimeisen kymmenen vuoden ajan. Syyksi Sayers mainitsi uskonpuutteen: opettajat ja koulutuspolitiikan vastuutahot eivät usko inkluusioon.
Uusiseelantilainen Victoria Manning esitteli International Disability Alliancen tuoretta raporttia inkluusiosta koulutuksessa. Monessa maassa vammaiset lapset on jätetty kokonaan vaille opetusta, kun sitä ei ole osattu järjestää turvallisesti sen paremmin lähi- kuin etäopetuksenakaan. Eniten huolta on herättänyt kehitysvammaisten lasten ja nuorten opetus. Se on jäänyt pandemian aikana pääasiassa vanhempien vastuulle.
Myös meillä Suomessa vammaisten lasten ja nuorten mahdollisuudet opiskella yhdessä muiden kanssa puhuttavat jatkuvasti. Koronan aikana on puhuttu erityisesti siitä, miten vanhemmat ovat joutuneet ottamaan kohtuuttoman suuren vastuun erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten opetuksesta.
Suomesta inklusiivisen opetuksen mallimaa?
Etäopetus on haasteellista sekä ohjauksen että saavutettavuuden kannalta. Esteettömyys ja saavutettavuus ovat edelleen lapsenkengissä kaikilla oppiasteilla. Yksi esimerkki tästä on yliopistojen uusi SISU-opintotietojärjestelmä, joka on osoittautunut käytettävyydeltään ja saavutettavuudeltaan heikoksi. Olisikin korkea aika puuttua tosissaan inkluusion haasteisiin opetuksessa ja oppimisjärjestelmissä.
Vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien lasten ja nuorten koulutuksen yhdenvertaisuus ja saavutettavuus on nostettu kansainvälisessä keskustelussa yhdeksi tärkeimmistä tavoitteista. Tiedämme, että koulutus ehkäisee syrjäytymistä, syrjintää ja köyhyyttä.
Voisiko Suomi olla tulevaisuudessa inklusiivisen opetuksen ja siihen liittyvän teknologian mallimaa? Osaamista meillä on – uskoa ja tahtoa vain puuttuu.
Pauliina Lampinen, toiminnanjohtaja, Vamlas