Filosofi Ilkka Niiniluoto pohtii onnellisuuden olemusta ja parhaan mahdollisen maailman rakennusaineita. Hänen puheenvuoronsa kuultiin myös Vamlas 130 -kutsuvierasseminaarissa Oodin Maijansalissa ti 12.11.
Teologian ja uskonnonfilosofian suuri ratkaisematon kysymys on niin sanottu pahan ongelma: jos Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä, miksi hän sallii maailmassa esiintyvät onnettomuudet, kurjuudet ja kärsimykset? Yhden kuuluisimmista vastauksista esitti saksalainen filosofi Gottfried Leibniz teoksessa Teodikea 1710. Hänen mukaansa mikään kärsimys ei ole turhaa maailman kokonaisuuteen suhteutettuna. Valoa ei ole ilman varjoa, iloa ilman tuskaa, hyvää ilman pahaa. Vaikka onnettomuutta esiintyy, me elämme sittenkin ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Toinen valistusfilosofi Voltaire ivaili tätä Leibnizin optimistista ajatusta ironisessa teoksessaan Candide 1759. Hänen sankarinsa vaeltaa vuoden 1750 maanjäristyksen runtelemassa Lissabonissa huudahtaen: ”Jos tämä on paras mahdollinen maailma, millaisia sitten ovatkaan muut!”
Vanhojen viisaustieteilijöiden kiistan voi liittää moniin ajankohtaisiin keskusteluihin, jotka koskevat maailman nykyistä tilaa ja tulevaisuutta. Kysykäämme ensin, mikä on paras mahdollinen maailmankolkka tällä hetkellä. Jos uskomme YK:n alaisen kestävän kehityksen ratkaisuverkostoa (SDNS), vastaus on Suomi. Ja miksi emme uskoisi, sillä verkoston raportissa Suomi on toista kertaa peräkkäin maailman onnellisin maa. Mittarina on niin sanottu Cantrilin tikapuukysymys, jossa haastateltavat saavat sijoittaa elämänsä asteikolla 10 (paras mahdollinen) ja 0 (huonoin mahdollinen). Kun sen sijaan kysytään, kuinka paljon vastaaja on kokenut positiivisia tunteita eilen, suomalaiset jäävät 156 maan joukossa sijalle 41, ja kärkeen nousee Paraguay. Vastaavasti negatiivisten tunteiden vähäisyyden osalta olemme sijalla 10, kun kärkisijaa pitää Taiwan. Suomalaisille onnellisuus ei ole hetkellistä tunteiden paloa tai vuoristorataa, vaan kokonaisvaltaista tyytyväisyyttä oman elämän laatuun.
Onnellisuusmittauksen kärjessä olevat maat – Suomi, Tanska, Norja, Islanti, Alankomaat, Sveitsi, Ruotsi, Uusi-Seelanti, Kanada ja Itävalta – ovat niitä, joissa on toteutettu pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihannetta. Naapureista Viro on sijalla 55, Venäjä sijalla 68. Tätä huomiota vahvistaa se, että tutkijat selittävät yksilöllisen tyytyväisyyden tilastollista vaihtelua kuudella indikaattorilla: bruttokansantuote henkeä kohti, sosiaalinen tuki, elinajan odotus, vapaus elämänvalintoihin, hyväntahtoisuus ja korruption vähäisyys. Näiden suhteen Suomen asema vaihtelee sijaluvuilla 22, 2, 27, 5, 47 ja 4.
Suomalaiselle mentaliteetille on tyypillistä etsiä satumaata, joka on jossain muualla – ehkä aavan meren tuolla puolen. Uuno Kailas kiteytti tämän runosäkeessään: ”vain onnen kaipuu ainut onni on”. Tämä ei ole vain pakoa ahdistavasta todellisuudesta, vaan menestys SDNS:n mittauksessa osoittaa, että realisteina me osaamme olla onnellisia maailmassa, joka ei ole täydellinen.
Voimme myös heittäytyä ajatuskokeiden piiriin kysymällä esimerkkejä kuvitelluista maailmoista, jotka ovat nykyistä parempia. Näistä utopioista tunnetuimpia on saksalaisen filosofin Immanuel Kantin teos Ikuiseen rauhaan (1795). Siinä königsbergiläinen ajattelija hahmottelee kansainvälisen järjestyksen siveelliset ja oikeudelliset säännöt, joiden tarkoitus on estää sotien syttyminen. Vaikka maailmansodan päättymisen jälkeen Euroopassa on eletty yli 70 vuotta rauhan aikaa, mistä minun vuosikertani 1946 on päässyt nauttimaan, jossain päin maapalloa on ikävä kyllä aina käynnissä sotilaallinen konflikti.
Kantilla oli myös toinen näkökulma ihannemaailmaan, joka tulee esiin hänen etiikassaan. Kantin mielestä velvollisuuksien täyttäminen on tärkeämpää kuin onnellisuus. Hänen ehdottomansa kannan mukaan toimintaa ohjaavien periaatteiden tulee aina olla yleistettävissä. Vaikka saattaisin saada tilapäistä etua pettämällä liikekumppanille annetun lupauksen, en voi toivoa tästä tulevan yleistä lakia, koska silloin tulisin itsekin ennemmin tai myöhemmin huijatuksi. En saa edes häävaleen avulla pelastaa ystävääni häntä jahtaavan murhamiehen kynsistä, sillä ”saatan tahtoa valhetta, mutta en yleistä valehtelemisen lakia”. Kantin tiukkapipoisuutta armeliaampia ovat moraaliopit, jotka joustavammin sallivat joissakin tilanteissa ”valkoisia valheita”, jotka eivät vahingoita muita.
Mielenkiintoisen ajankohtaista on kuitenkin, että Kant tulee kuvitelleeksi ”totuudenjälkeisen ajan”, joka kaatuu mahdottomuuteensa, kun kaikki valehtelevat toisilleen. Nythän valheita esittävät häikäilemättömät poliittiset johtajat vastustajistaan ja autotehtaat hiilipäästöistään. Tahallisen virheellisiä uutisia välittävät valemediat ja sosiaalisen median verkostot. Kant muistuttaa, että ihmisten ei pidä alistua tällaiseen älylliseen epärehellisyyteen ja mielivaltaiseen huiputukseen oman lyhytnäköisen edun toivossa.
Kolmantena esimerkkinä voi mainita YK:n piirissä valmistellut ihmisoikeuksien periaatteelliset julistukset ja sitovat yleissopimukset, jotka velvoittavat jäsenmaita turvaamaan kaikille kansalaisille yhdenvertaiset oikeudet ja perusvapaudet – vammaisten osalta erityistarpeet huomioon ottaen. Kunhan me kaikki yhdessä osallistumme ilmaston lämpenemisen hillitsemiseen, vuonna 2089 päästään viettämään Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiön 200-vuotisjuhlaa ja YK:n lasten oikeuksien sopimuksen 100-vuotisjuhlaa. Jos näiden sopimusten lupauksista pidetään kiinni kantilaisen velvollisuusetiikan hengessä, tuloksena on onnellisempi maailma – jos ei aivan täydellisyyttä hipova, niin silti paras mahdollinen.
Ilkka Niiniluoto
Kirjoittaja on käsitellyt samoja teemoja mm. artikkelissaan ”Kuka hukkasi totuuden?” (Tieteessä tapahtuu 2/2019) sekä kirjassaan Hyvän elämän filosofiaa (SKS, 2015).
Lue myös muiden vierailevien blogistien
Sami Kekäläinen: Vammaisuus on ominaisuus muiden joukossa
Kirsi Pimiä: Asenteet remonttiin, lisää joustoa
Aicha Manai: Utopiaa monimuotoisesta työelämästä
Elina Jaakkonen: Erilaisuus tutuksi kohtaamalla
Sanna Kalmari: Menestyjäksi unelmoimalla, kokeilemalla ja kovalla työllä
Elina Mäkikunnas ja Liisa-Maija Verainen: Rasite ja kuluerä – vai työnantaja ja moniosaaja?
___________________________________________________________________________________________________
Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta. Se voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa, eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.