Palveluseteleitä tarjotaan ratkaisuksi kaikkeen, vaikka monet siihen liittyvät asiat ovat vielä määrittelemättä, Vamlasin toiminnanjohtaja Pauliina Lampinen toteaa.
Vaalien alla on puhuttu paljon vammaisten henkilöiden henkilökohtaisesta budjetista ja palvelusetelistä, vaikka todellisuudessa on edelleen määrittelemättä, minkä suuruisena setelit myönnetään, mikä niiden omavastuu on, mitä kaikkea henkilökohtainen budjetti oikeasti kattaa tai miten budjettia voisi tarvittaessa muuttaa.
Vamlas on viimeisen vuoden ajan kuunnellut ja haastatellut useita vammaisia nuoria. Osa heistä opiskelee tai käy töissä, osalla on oma yritys, ja joidenkin aika menee opiskelu- tai työpaikan etsimiseen. Jokainen heistä tarvitsee monenlaista palvelua ja tukea pystyäkseen elämään arkeaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan.
Palvelusetelit tai henkilökohtainen budjetti eivät ole näissä keskusteluissa nousseet nuorten elämän tärkeimpien asioiden joukkoon. Olennaista on ollut se, mitä palveluita nuoret ylipäätään saavat: miten kunnat ovat heidän kohdallaan, palvelusetelillä tai ilman, myöntäneet esimerkiksi henkilökohtaisen avun tunteja tai hankkineet asumispalvelua.
Henkilökohtaisen avun saamiseen näyttäisivät vaikuttavan ennen kaikkea kuntien erilaiset linjaukset, ei niinkään henkilön avun tarve. Asumispalveluissa ja niiden maksusitoumuksissa palvelutarve arvioidaan usein asukkaan omaa näkemystä ja kokemusta pienemmäksi. Lisäksi nuoret kritisoivat Kelan toimintaa ja etenkin taksipalveluja, joiden toteuttamistapa tuntuu suorastaan estävän vammaisten nuorten liikkumista ja osallistumista. Myös tulkkauspalvelusta tulee usein palautetta: ilman sopivaa tulkkia kuulovammaisen osallisuus työpaikalla ei onnistu.
Oma lukunsa ovat palvelut, joita kaikkien tulisi saada työllistymisen edistämiseen, harrastusmahdollisuuksiin tai vaikkapa opiskeluun. Nykyisessä järjestelmässä esimerkiksi kuljetuspalveluja kustantavat sekä opetuspuoli, vammaispalvelut että Kela. On myös palveluita, joita ei kukaan mielellään kustantaisi. Tämä näkyy säätiöömme tulevissa apurahahakemuksissa, joissa haetaan mm. opiskelua helpottavia apuvälineitä, osallistumismaksuja leirille tai tukea opintojen täydentämiseen kansanopiston kurssilla. Ovatko nämä tulevaisuudessa palveluseteliin tai henkilökohtaiseen budjettiin kuuluvia palveluita?
Nyt kun käymme vilkasta keskustelua hyvinvointipolitiikasta sekä sen tavoitteista ja keinoista, meidän tulisi pysähtyä tarkastelemaan myös vammaisten lasten ja nuorten elämää tässä kokonaisuudessa. Olisi korkea aika kysyä heiltä itseltään, mitä he tarvitsevat osallistuakseen ja opiskellakseen yhdessä muiden lasten ja nuorten kanssa.
Palvelusetelikeskustelu on asioiden yksinkertaistamista. Pelkkä seteli ei riitä, pitää myös miettiä, mitä sillä todellisuudessa tavoitellaan.
Toiminnanjohtaja Pauliina Lampinen