Oikeusjärjestyksen oletusten mukaan miehen on käytävä armeija, maahanmuuttajan kotouduttava, sairaan parannuttava ja työttömän työllistyttävä. Vammaisen ihmisen odotetaan olevan mahdollisimman pieni taakka, ihmisoikeustutkija ja julkisoikeuden apulaisprofessori Pauli Rautiainen toteaa.
Vammaiseen viitataan suoraan yli sadassa laissa. Jo nopea katsaus niihin kertoo, että oikeuden silmissä vammainen henkilö nähdään hauraana, lukuisia erityisjärjestelyjä tarvitsevana yhteiskunnan kuluna. Esimerkiksi kohtuullisten mukautusten käsite paljastaa, miten nuo kustannukset voivat nousta joskus niin korkeiksi, että oikeuden mielestä vammaiselle henkilölle ei voida antaa kaikkea hänen tarvitsemaansa. Oikeus siis sietää vammaisen erityisiä tarpeita, mutta vain tiettyyn rajaan saakka.
Oikeuden silmissä kaikilla ihmisillä on velvollisuus pyrkiä toimimaan oikeuteen sisäänrakennettujen oletusten mukaisesti. Mitä enemmän ihminen on kosketuksissa julkisen tai yksityisen oikeudellisen vallankäytön kanssa, sitä vahvemmin oikeus sääntelee hänen elämäänsä.
Kantaväestöön kuuluva keskiluokkainen vammaton aikuinen palkansaajamies hahmottuu oikeuden maailmassa täytenä kansalaisena – normaaliuden mittapuuna, jonka elämään oikeus ei erityisesti puutu. Hänellä on suhteellisen paljon tilaa erilaisille elämänvalinnoille, kunhan hän pysyttelee tuossa etuoikeutetussa asemassaan – eikä esimerkiksi vammautumalla muutu vammaiseksi henkilöksi.
Vammautuessaan täysi kansalainen muuttuu marginalisoiduksi kansalaiseksi. Hän joutuu vetoamaan uudella tavalla oikeusjärjestyksen hänelle juuri vammaisena henkilönä suomiin oikeuksiin. Hänelle lankeaa velvollisuus elää vammaisen ihmisen elämää. Hänen elämänpiirinsä määrittyy jatkossa sen mukaan, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänelle oikeuden silmissä kuuluu. Mitä enemmän hänen on vedottava oikeuksiinsa, sitä tiukemmin oikeudellinen sääntely edellyttää hänen elävän vammaisuuden hallintaan käytettävien lakien taustalla olevien oletuksien mukaisesti. Hänelle tosin uskotellaan, että kyse on hänen oikeuksistaan.
Vammautuminen vie oikeuksia ja kaventaa elämänpiiriä
Vammautumisen seurauksena ihmisen normaalina pidettävä elämänpiiri kaventuu uutta sosiaalista kansalaisuutta vastaavaksi. Ihminen menettää oikeuden sellaisiin asioihin, joihin hänellä aiemmin oli oikeus. Tämä käy ilmi esimerkiksi valtioneuvoston rakennuksen esteettömyyttä koskevasta asetuksesta. Sen soveltamisalasäännös kertoo rakennusten rakentamis- ja peruskorjausajankohdan vaikuttavan olennaisesti siihen, mikä osa kaupunkitilasta mielletään esimerkiksi pyörätuolilla liikkuvalle henkilölle kuuluvaksi. Vaikka pyörätuolilla liikkuva on näennäisesti vapaa harrastamaan esimerkiksi mitä tahansa kulttuurimuotoja, kulttuuritilojen rakennus- ja peruskorjausajankohdat määrittävät sen, onko konsertti-, elokuva- tai teatteripalveluita hänelle saatavilla. Asetus kertoo myös siitä, että pyörätuolia käyttävän henkilön ajatellaan ylipäänsä olevan kulttuuritilojen kaltaisissa paikoissa nimenomaan katsomossa. Oikeuden maailma ei pysty näkemään, että pyörätuolilla liikkuva henkilö olisi kokoontumistilassa esiintyjän, kokouksen puheenjohtajan tai vastaavan henkilön roolissa: hänet sijoitetaan automaattisesti katsomoon, vammaiselle ihmisille kuuluvalle paikalle.
Tällä hetkellä oikeuden maailmassa vammaisia henkilöitä luokitellaan erittäin hienojakoisiin kategorioihin. Esimerkiksi vammaispalveluiksi oikeudellistettu hallinnointi ohjaa vammaisia kohti erilaisia normaalina vammaisena ihmisenä olemisen muotoja. Se mikä on 16-vuotiaalle CP-vammaiselle sallittua, voi olla 30-vuotiaalle syvästi kehitysvammaiselle kiellettyä. Se mikä on työmarkkinakansalaisuuteen oikeudellisesti sidotulle vammaiselle henkilölle pakollista, voi olla siitä vapautetulle mahdotonta. Sitä minkä tavoittelemiseen liikennevahingossa vammautunutta tuetaan, ei pidetä syntymässään vammautuneelle sopivana. OIkeusjärjestys luo täydestä sosiaalisesta kansalaisuudesta marginalisoimiensa vammaisten henkilöiden keskuuteen hienojakoisia erotteluja sen mukaan, millaista toimijuutta se kultakin olettaa.
Lainsäädännön yksityiskohtien hiomisesta oikeudelliseen hahmottamiseen
YK:n vammaissopimuksen kaltaiset ryhmäkohtaiset ihmisoikeussopimukset – joita on laadittu esimerkiksi alkuperäiskansojen, naisten ja lasten oikeuksista – eivät kykene haastamaan tehokkaasti vammaisten ihmisten kaltaisten ryhmien oikeudellista segregaatiota heille määriteltyyn erilliseen elämänpiiriin. Näin siksi, että niiden olemassaolo merkitsee jo tuon segregaation hyväksymistä.
Tämä on ongelmallista vammaisliikkeen kannalta, sillä sen keskeinen tavoite on segregaation purkaminen. Jos sosiaaliseen malliin sitoutunut vammaisliike haluaa vahvistaa vammaisten ihmisten sosiaalista kansalaisuutta, tulisi poliittisen kamppailun ohjautua – vammaissopimuksen kaltaisten asiakirjojen ja niiden velvoitteita konkretisoivan lainsäädännön yksityiskohtien hiomisen sijaan – sen jäsentämiseen, kuinka vammainen henkilö hahmotetaan oikeuden maailmassa.
Pauli Rautiainen
Pauli Rautiainen on ihmisoikeustutkija, joka työskentelee Tampereen yliopistossa julkisoikeuden apulaisprofessorina. Hänestä työikäisen ja -kykyisen vammaisen ihmisen kuuluu käydä töissä, ja vammaispolitiikan tärkein tehtävä on tämän mahdollistaminen.
Toinen näkökulma ihmisoikeuksiin Karoliina Ahosen blogissa:
Henkilökohtainen apu yhdenvertaisen osallisuuden edellytys – voimavaroista riippumatta
_____________________________________________________________________________________________________
Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta. Se voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa, eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.