Jäävätkö vaikeimmat kysymykset käsittelemättä, kysyttiin erätaukokeskustelussa. Uskalletaanko ‘pahoista asioista’ kuten syrjinnästä puhua? Miksi sen sijaan lipsahdetaan osatyökykyisyyspuheeseen? Entä millainen (vammaisen) nuoren pitäisi olla, että hän täyttäisi työelämäkansalaisuuden ihanteet?
Viime vuoden lopulla joukko tutkijoita, järjestötyöntekijöitä ja nuoria kokemusasiantuntijoita kokoontui keskustelemaan nuorista ja työelämästä Vamlasin Nuoret ja työelämä -toiminnan ja ALL-YOUTH-hankkeen järjestämään Erätaukokeskusteluun. Keskustelussa ei haettu ratkaisuja, vaan keskusteltiin keskustelusta. Kysyttiin, mistä oikeastaan pitäisi keskustella ja missä sekä keiden näitä kysymyksiä tulisi käsitellä. Millaisia vinoumia ja mahdollisia hiljaisuuksia vammaisten nuorten työelämäosallisuudesta käytävässä keskustelussa on? Puhuttiin myös sitä, miten tällaiset vinoumat ja hiljaisuudet muovaavat keskustelua nuorten ja erityisesti vammaisten nuorten työelämäosallisuudesta. Miten ne estävät muutosta?
Keskustelijoiden kokoonkutsumista ja itse keskustelua inspiroivat sekä Vamlasin Nuoret ja työelämä -toiminnan tekemästä kyselystä saadut tulokset että ALL-YOUTH-hankkeessa tehtyjen tutkimusten huomiot nuorten työelämää koskevista odotuksista ja työelämäkokemuksista. Kyselyn ja tutkimusten mukaan nuorten suhde työelämään näyttäytyy jännitteisenä. Nuoret pitävät työelämää väylänä aikuiseen kansalaisuuteen, mutta samalla he suhtautuvat epäilevästi siihen, miten työelämä kohtaa nuoret ja mikä on heidän asemansa työelämässä.
Vaikeista ja pahoistakin asioista on keskusteltava
Nuoria yhdistää toive yhdenvertaisesta osallisuudesta työelämään. Toive näyttäytyy kuitenkin eri tavoin vammattomille ja vammaisille nuorille. Vammaisilla nuorilla on erilaisia, vammaisuuteen kiinnittyviä esteitä, joihin yksimielinen keskustelu työelämän ja yhdenvertaisuuden yleisestä parantamisesta ei pure.
Erätaukokeskustelijat peräänkuuluttivatkin täsmäkeskustelua ’pahoista asioista’. Työelämässä tapahtuu syrjintää, josta on myös puhuttava. Tällaisessa keskustelussa näkyville nousevat asiat, joista toimijat eivät ole yksimielisiä. Näiden erimielisyyksien kautta olisi kuitenkin mahdollista päästä keskustelemaan muutoksesta siten, että vastuu muutokseen johtavista teoista kohdistetaan tietyille toimijoille: lainsäätäjille, työnantajille ja rekrytoijille. Todettiin, että keskusteluun arvoista ja tavoitteista heittäydytään helposti, mutta syrjivät käytännöt jäävät sen ulkopuolelle.
Keskustelussa pohdittiin, miksi syrjivistä mekanismeista, käytännöistä ja kulttuurista vaietaan,: onko tällä tarkoitus suojella työelämää vaikeilta asioilta ja kysymyksiltä. Jääkö hankalampi keskustelu käymättä juuri siksi, että se johtaa kysymyksiin siitä, kenen tulisi toimia ja miten?
On puhuttava asioista täsmällisesti
Nuoria ja työelämää koskevissa keskusteluissa jää usein määrittelemättä, mistä puhutaan ja mitä työelämäosallisuudessa tarkalleen ottaen tavoitellaan. Sekään ei ole selvää, mitä tarkoitetaan työllistymisellä. Eräs keskustelija toi esiin, että vammaisten ihmisten työllistymistä koskevissa rekisteriaineistossa työllisyys on määritetty hyvin laajasti – lyhytkin, muutaman tunnin kuukausittainen kontakti työelämään saatetaan laskea työllistymiseksi. Vastaavasti nuorten työelämäosallisuutta koskevasta keskustelusta tuttuja ovat nollatyösopimukset. Onko tämä työllisyyttä siten kuin sen työvoimaosallisuutta koskevana tavoitteena ymmärrämme?
Vammaisten kohdalla törmäämme seurantatiedon puutteellisuuteen: on vaikea hahmottaa, kenen työllistymisestä puhutaan. Usein esteet ja täten myös ratkaisut ovat vammaspesifejä. Näitä ei pystytä ratkomaan keskustelemalla esteettömyydestä yleisellä tasolla, toistelemalla että ‘esteettömyys hyödyttää kaikkia’.
Lisäksi usein keskustelu usein lipsahtaa syrjinnästä osatyökykyisyyspuheeseen. Tällöin väistetään puhe syrjinnästä. Keskustelu palautetaan vammoihin (työllistymisen ongelmat johtuvat toimintakyvyn puutteista), vaikka huomio pitäisi kiinnittää vammaisuuteen (millaiset kehot työnnetään työelämän ulkopuolelle). Nuorille työkykypuhe tuottaa puolestaan uuden velvollisuuden: on oltava työkykytaitoja. Yksilö asetetaan vastuuseen siitä, että hänen on opittava olemaan työkykyinen. Tämä luo eriarvoisuutta.
Esitettiin myös kysymys siitä, mitä tarkoitetaan työelämäinkluusiolla. Tarkoitetaanko tällä toimintakulttuurin muutosta vai puhutaanko inkluusiosta asiana, joka saavutetaan silloin, kun yksi yksittäinen vammainen ihminen työllistyy?
Ne vaikeimmat kysymykset?
Erätaukokeskustelun päätteeksi listattiin tärkeät teemat, joista olisi syytä jatkaa keskustelua.
Satujen kertominen on lopetettava. Syrjintä on realiteetti. Silti nuorille kerrotaan ’itsestä kiinni’ tarinaa, jossa piirretään kuvaa polusta, jonka avulla kyllä ovet työelämään aukeavat, kun kovasti tekee töitä ja hankkii oikeanlaisen koulutuksen. Vammaiselle nuorelle työelämän ovet eivät kuitenkaan välttämättä aukea, vaikka olisi hyvä koulutus ja ansioitunut. Kun paikkaa työelämästä ei löydykään, syyttävätkö nuoret tästä itseään – toteavat olevansa vääränlaisia, riittämättömiä? Satuilu on lopetettava!
Työelämäkiintiöt. Kiintiöt ovat useassa maassa käytetty työelämäinkluusion toimivaksi todettu keino, mutta Suomessa kiintiöitä vastustetaan – näistä ei oikeastaan edes keskustella. Aihe jakaa kenttää. Kuten yksi keskustelijoista totesi: kuka haluaa olla se kiintiön vuoksi työhön otettu?
Inkluusion pitkä linja. Ei voi olettaa, että inkluusio toteutuisi työelämän kynnyksellä, jos vammaiset ja vammattomat lapset ovat kasvaneet, käyneet koulua ja harrastaneet erillään. Työelämä ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen, myyttinen saareke. Erillään kasvamisen käytäntö on murrettava.
Osa vammaisista nuorista ohjataan suoraan eläkkeelle. Onko tämä nähtävä yhtenä työelämää suojelevana mekanismina? Vaikka aihe ajoittain nousee julkiseen keskusteluun, ei tästä keskustella samassa yhteydessä työelämäinkluusion kanssa.
Työelämä muuttuu – vammaisten ihmisten asema ei. Työelämässä on tapahtunut suuria muutoksia – myös siinä, millaisia valmiuksia työntekijöiltä edellytetään. Työelämä on myös parempi kuin koskaan ennen. Silti vammaisten ihmisten kohdalla tilanne ei muutu. Miksi se on niin vaikeaa? Toisaalta näemme myös onnistumisia. On vammaisia ihmisiä, joille urapolut aukeavat. On otettava tarkasteluun myös se, mitä näiden onnistumisten taustalla on.
Lämmin kiitos keskustelun osallistujille! ALL-YOUTH hanke päättyi vuoden 2023 lopussa. Sen tuloksia voi hakea hankkeen sivuilta. Vamlasissa pitkäjänteinen työ vammaisten nuorten yhteiskunnallisen ja työelämän inkluusion parissa jatkuu.