Asioiden ja ilmiöiden luokitteleminen on helppoa, houkuttelevaa – ja usein eriarvoistavaa. Se näkyy kaikkialla yhteiskunnassamme, kasvatuksesta ja koulutuksesta lähtien, professori Kristiina Brunila toteaa.
Yhteiskuntaan täysivaltaiseksi jäseneksi pääseminen edellyttää kaksijakoisen sukupuolen tunnustamista ja tunnistamista. Tuoreiden vanhempien kuulema ensimmäinen kysymys lienee edelleen, kumpi sieltä tuli? Rasti ruutuun, tyttö vai poika, mies vai nainen? Tätä luokittelua seuraavat tietyt koodit, jotka läpäisevät kaikkia elämän osa-alueita väreistä ja esineistä vuorovaikutukseen ja käyttäytymiseen. Sukupuolen keksiminen yhä uudelleen on tuottoisa bisnes. Samalla kyse on paljon laajemmista ulottuvuuksista, kuten koulutus- ja työmarkkinoiden jakautumisesta, ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista.
Sukupuoli kaksijakoisena ja hierarkkisena mies/nainen-ryhmittelynä lienee yhteiskunnan vahvimpia toiminnan järjestäjiä. Se on sukua myös muille perinteisille ryhmittelyille, kuten jaolle ei-vammaisiin ja vammaisiin ihmisiin. Myös vammaisuudella on sukupuoli, mikä näkyy käytännössä esimerkiksi miehen ja naisen – tai mies- ja naisoletetun – erilaisina mahdollisuuksina tulla kuulluksi. Tämän ryhmittelyn ulkopuolelle jää luonnollisesti paljon ihmisiä sekä olemisen ja toiminnan tapoja.
Luokittelu ja hierarkiat käsi kädessä
Luokittelu ja ryhmittely eivät ole viattomia, koska ne perustuvat hierarkioille. Ryhmiin liittyy mielikuvia erilaisista, pysyväisluonteisista ominaisuuksista, kyvyistä ja piirteistä. Luokittelu miehiin/naisiin, vammaisiin/ei-vammaisiin, valkoisiin/mustiin, aikuisiin/lapsiin jne. näkyvät monin tavoin yhteiskunnallisissa käytännöissä, arvostuksessa ja poliittisessa ohjauksessa. Kun tulemme sijoitetuksi johonkin ryhmään, opimme myös toimimaan kyseiselle ryhmälle asetettujen odotusten mukaisesti. Samalla hierarkia saa poliittisen ulottuvuuden: tietyt olemisen ja toimimisen tavat saavat muita enemmän sosiaalista tunnustusta ja arvostusta.
Se mitä ajattelemme jonkin ryhmittelyn ja luokittelun merkitsevän, vaikuttaa myös siihen, mitä kasvatuksessa ja koulutuksessa tavoitellaan ja miten näihin tavoitteisiin pyritään. Meillä on varsin paljon tutkimustietoa siitä, miten kasvatuksen ja koulutuksen käytännöt Suomessa vahvistavat eriarvoisuutta, kiusaamista, häirintää ja muuta marginalisointia. Vammaistutkimus on nostanut esiin monenlaista vammaisia ihmisiä koskevaa syrjintää ja eriarvoistamista sekä kasvatuksen ja koulutuksen ableistisia – tietynlaista kyvykkyyttä idealisoivia – käytäntöjä.
Eriarvoisuus siis liittyy edellä mainittuihin luokitteluihin ja ryhmittelyihin. Kykenemättömyys tunnistaa niihin liittyviä ongelmia sekä niistä seuraavia oletuksia perustavanlaatuisesta erilaisuudesta on keskeinen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vahvistumisen este.
Ulos kehästä!
Luokittelu koskettaa periaatteessa meitä kaikkia, mutta usein niin totutuilla tavoilla, että sitä ei tiedosteta. Samalla tullaan tuottaneeksi oletuksia, velvoitteita ja paineita, jotka rajoittavat lopulta kaikkien toimintamahdollisuuksia. Oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa helposti erilaiseen kohteluun. Se puolestaan tuottaa erilaisuutta, joka vahvistaa edelleen oletusta ryhmään tai luokitteluun sidotuista ominaisuuksista. Näin kierrämme kehää.
Hyvä uutinen on, että kehästä voi pyrkiä ulos. Näin on myös lukemattomissa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusprojekteissa koetettu tehdä. Niissä ryhmittelyjä ja luokitteluja on opeteltu tarkastelemaan yhteiskunnallisina ja kulttuurisina rakennelmina, joilla on tiettyjä seurauksia. Samalla on siirretty katsetta pois yksilöistä, toisin sanoen pyritty muuttamaan olosuhteita ja kohtelua yksilöiden sijaan. Tämä näkökulman muutos saattaa tehdä tilaa moninaisuudelle ja monenlaisille tavoille olla ja toimia.
Kristiina Brunila on yhteiskuntatieteilijä ja professori Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, jossa hän johtaa AGORAa, koulutuksen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskusta. Hän on tutkimusryhmineen tutkinut yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja valtasuhteita politiikan, tiedon, kulttuurien ja koulutuksen käytäntöjen näkökulmista.
____________________________________________________________________________________________________
Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta. Se voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa, eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.