Vamlasin Peppi Santaniemi keskusteli 24.8. vammaisuuden representaatiosta elokuvahistoriassa Jaana Tiirin, Pinja Eskolan ja Sanni Myllyahon kanssa. Paneelikeskustelu järjestettiin Espoo Ciné -festivaalilla Code of the Freaks (2020) –dokumentin jälkipuintina. Panelistit toivoivat enemmän vammaisia ammattilaisia sekä kameran taakse että eteen; elokuviin taas rosoisempia henkilöhahmoja, teinirakkautta, kaveriporukoita, vanhemmuutta, vammaista iloa ja toimijuutta.
Vammaisuuden representaatio elokuvissa on kiehtova teema, sillä jos vammaisilta itseltään kysytään, sellaista ei valtavirtaelokuvista juuri löydy. Elokuvissa ja mediassa ei vammaisuuden tarkastelussa olla tarinan tasolla edetty medikaalisesta yksilön tragediasta eteenpäin. Ympäristön ja yhteiskunnan vaikutus jää niissä taka-alalle.
”Se, että elokuvissa on vammaisia hahmoja, ei tarkoita vielä vammaisuuden representaatioita. Se kuvaa enemmän sitä, miten vammattomat käsittelevät vammaisuutta”, Jaana Tiiri kommentoi.
”Yhteisöllisyys syntyy vammaisten kokemasta syrjinnästä ja ulossulkemisen kokemuksesta. Yhteiskuntaa ei ole rakennettu kaikille. Siitä syntyy vammaisuuden representaatio”, Sanni Myllyaho jatkaa.
Vapauttava kuolema ja toive parantumisesta
Tarinoissa toistuvat onnen ja liikutuksen kyyneleitä heruttavat loppuratkaisut eivät nekään kumpua vammaisyhteisöstä itsestään. Vapauttava kuolema, laitokseen muuttaminen tai ihmeparanemisen toive tuntuvat kovin vierailta ja vahingollisilta, varsinkin kun ne vaikuttavat suuren yleisön käsityksiin vammaisista ja vammaisuudesta.
”Samalla tavalla ne vaikuttavat myös vammaisen lapsen tai nuoren minäkäsitykseen, sillä vammaisten representaatio elokuvissa toimii tiedonlähteenä vammattomien lisäksi myös vammaisille itselleen”, Pinja Eskola huomauttaa.
Voimauttavat vai kiusalliset supervoimat?
Jos nykypäivän uhrautuvaisten ja kilttien vammaisten hahmot eivät innosta, tuntuvat myös 90-luvun Bond-elokuvien vammaiset superroistot yhtä vierailta. Sama pätee sankareihin, joiden saamat yliluonnolliset supervoimat selättävät kiusalliset toimintarajoitteet. Samaistumispintaa on vaikea löytää niin yliluonnollisista kyvyistä kuin vammautumisestaan katkeroituneesta nilkistä, joka haluaa tuhota maailman.
Superrikollinen voisi toki olla toimijuutta edustavana hahmona voimauttavakin, kunhan motiivi vain on oikea. Kuten Jaana Tiiri heitti keskustelun lomaan: ”Hyväksyttäviä syitä olla vammainen superrikollinen: Pitää haluta rahaa, valtaa tai seksiä.”
Seksiä vain säälistä tai maksamalla
Kysymykset haluista, vallasta ja toimijuudesta nostavat esiin myös ikuisuustabun vammaisuuden, seksuaalisuuden ja seksin välisestä rajapinnasta. Aiheeseen ei osata vieläkään suhtautua luontevasti, ja mustavalkoinen ääripääajattelu on valtavirtamediassa edelleen voimissaan: joko vammainen ihminen ei ole seksuaalinen ollenkaan tai vaihtoehtoisesti seksuaalisuus on ylikorostettua ja likaista. Toistuvia kliseitä ovat edelleen myös alentuvat narratiivit, joissa vammainen hahmo saa seksiä vammattomalta hahmolta jonkinlaisena jalona hyväntekeväisyyseleenä tai vain maksullisena palveluna.
Itsevarmoja, seksuaalisia ja omaehtoisesti seksistä nauttivia vammaisia hahmoja olisi jo aika nähdä edustettuna enemmän.
Fiktion toistama kuvasto ja suorat vaikutukset yhteiskunnan oikeisiin rakenteisiin
Vammaisten seksuaalisuutta mitätöivällä kuvastolla on kömpelöitä kliseitä laajempia rakenteellisia seurauksia. Vammaiset naiset kokevat esimerkiksi tilastollisesti vammattomia naisia yleisemmin seksuaalista väkivaltaa, mutta asiasta on tabun vuoksi vaikea keskustella kunnolla. Turvakodit eivät aina ole esteettömiä, jolloin vammaiset naiset jäävät jo lähtökohtaisesti tärkeiden tukipalveluiden ulkopuolelle.
Seksuaalisuuden kieltäminen vammaisilta näkyy myös syrjintänä muille vapaissa itseilmaisun tiloissa, kuten sosiaalisessa mediassa. Tiktokissa ja Instagramissa vammaisten vaikuttajien tilejä jäädytetään samankaltaisen seksuaalisen sisällön perusteella, joka muilta sallitaan tai johon jopa algoritmilla kannustetaan. Perusteluina jäädytyksille mainitaan usein myös “alaikäisiin kohdistuva seksuaalisuus”, mikä toistaa virheellistä ja nöyryyttävää ajatusmallia vammaisten henkilöiden lapsekkuudesta. Aikuisilla ihmisillä pitäisi olla yhdenvertainen mahdollisuus ilmaista itseään sekä tuottaa someen sisältöä haluamallaan tavalla.
Representaation moninaistaminen olisi tärkeätä myös silloin, kun oma seksuaalisuus on vielä itsellekin kysymysmerkki. Jokainen nuori etsii ja rakentaa minuuttaan peilaamalla itseään ympäriltä löytyvään kuvastoon. Kuinka se onnistuu, jos ei ikinä näe itseään tunnistettavasti ja kunnioittavasti edustettuna? Valtamedia kantaa tästä mahdollisuudesta suurta vastuuta, vammaisten konsultoinnin avulla.
Mitä jos meiltä kysyttäisiin?
Mutta mikä sitten auttaisi? Vamlasin panelistit toivoisivat enemmän vammaisia ammattilaisia sekä kameran taakse että eteen: konsultteja, käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä. Elokuviin toivottaisiin rosoisempia henkilöhahmoja ja tavallista arkea suruineen ja iloineen: teinirakkautta, kaveriporukoita, vanhemmuutta, vammaista iloa ja toimijuutta. Hahmon vammaisuuden ei tarvitsisi aina olla se pääasia, eikä vammaisuuden ominaisuutena sen enempää säälittävä kuin ainaisen inspiroivakaan.
Code of the Freaks (2020) esitettiin osana Espoo Ciné -festivaalin kolmatta kertaa kokoamaa Crip Ciné -ohjelmistosarjaa, joka nostaa esiin vuosi vuodelta kasvavan kattauksen vammaisuutta käsitteleviä ja vammaistekijöiden tuottamia elokuvia ja dokumentteja.
Lue lisää:
Elokuvan maailma vammaisen silmin | Sanni Myllyaho, essee | Image (apu.fi)