Aihe: Blogi, Ihmisoikeudet, Koulutus, Lapset ja perheet, Nuoret, Työelämä

Yhteiskunnassamme on monenlaisia segregaatiopyörteitä, jotka aiheuttavat osattomuutta ja onnettomuutta, Jaana Tiiri toteaa. Hän nimeää kolme vammaisen lapsen ja nuoren elämän nivelkohtaa, joissa inkluusion merkitys on erityisen suuri – sekä hänen itsensä että pitkällä aikavälillä koko yhteiskunnan kannalta. Lisää suorapuheisen asiantuntijan näkemyksiä kuultiin Vamlas130-kutsuvierasseminaarissa Oodin Maijansalissa ti 12.11. 

Vammaisen ihmisen elämässä monet tärkeimmät medikaaliset prosessit tapahtuvat lapsuusiässä, ennen koulua ja alakoulussa. Sekä prosessit että niihin liittyvä palvelujärjestelmä ovat yleensä uusia koko perheelle. Sillä, pääseekö lapsi mukaan perheen oppimisprosessiin ja saako hän sen aikana myös oman äänensä kuuluviin, on ratkaiseva merkitys ihmiseksi kasvamisen kannalta. Tässä kohdassa lapselle syntyy käsitys siitä, tukeeko järjestelmä häntä kokonaisvaltaisesti, kokonaisena ihmisenä, vai näkeekö se vain jonkin hänessä olevan, muusta minuudesta irrallisen, vammaisuuden.

Vammaisen ihmisen lapsuus on isosti objektina olemista. Siksi teot ja osallistaminen ovat todella merkityksellisiä. Tietyt, esimerkiksi medikaaliset, prosessit ovat vääjäämättömiä, eikä niihin voi suoranaisesti vaikuttaa, mutta kyse onkin paljon enemmästä kuin paremmasta palvelusta. Kyse on osallisuudesta ja sen mukanaan tuomasta itsensä kokonaisvaltaisesta katsomisesta. Jos ihmisessä olevaa vammaisuutta tarkastellaan ulkopuolelta ”objektiivisesti” erillisenä, voi tämä typistää vammaisuuden koko ihmistä määrittäväksi tekijäksi – sellaiseksi, johon ei voi itse vaikuttaa. Tämä on omiaan kohottamaan tunnetta siitä, ettei myöskään omiin asioihinsa pysty vaikuttamaan. Siksi lasten kuuleminen ja osallistaminen myös medikaalisiin prosesseihin on oleellista.

Jos lapsi ei saa tunnetta ja kokemusta mahdollisuudesta vaikuttaa omiin asioihinsa, matka esimerkiksi poliittiseen osallisuuteen ja vaikuttamiseen vanhempana on todella pitkä.

Huolestuttava trendi: inkluusiosta ekskluusioon

Toinen tärkeä nivelkohta, koulu, limittyy osin edelliseen. Olen seurannut huolestuneena perusopetukseen liittyvää uutisointia ja inkluusion kritisoimista. Suomessa ollaan ajauduttu inkluusiokuplaan. Olemme jääneet makaamaan omaan erinomaisuuteemme ja ”maailman paras koulu” -mantroihin, vaikka meillä on todella isoja ongelmia. Muuttuvat vaatimukset, kiristyvät resurssit ja kasvavat ryhmäkoot ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta niihin on tartuttu vasta siinä vaiheessa, kun opettajien työolot ovat jo käyneet sietämättömiksi ja suuri joukko heistä on uupunut tai uupumassa taakkansa alle.

Nyt kun toimenpiteitä on todellakin pakko pohtia, yhtenä ratkaisuna on valitettavan usein vammaisten oppilaiden siirtäminen muualle – siis ekskluusio, vaikka Suomi on maana sitoutunut inkluusioon. Tällä on ratkaiseva merkitys ihmisen elämänpolun, oman identiteetin muodostumisen ja omaan elämään vaikuttamisen kannalta: käsitykseen siitä, millaisiin ihmisiin voin liittyä ja millaisiin yhteisöihin kuulua.

Jos viesti on se, että erityistuen tarpeessa olevien lasten siirtäminen muualle kaltaistensa kanssa olisi kaikille helpompaa, eksklusiivinen maailmankuva sekä yksipuolinen kuva niin vammaisten kuin ei-vammaisten ihmisten omista yhteisöistä vahvistuu. Ihmisyyden ja erilaisuuden kohtaamisen alasajolla – tai toisaalta osallistumisella inklusiiviseen perusopetukseen ja erilaisiin yhteisöihin – on todella ratkaiseva merkitys vammaisen ihmisen identiteetin kehittymiseen sekä osallisuuteen kasvamiseen.

Jos vammainen lapsi ja nuori käy koko peruskoulun muiden vammaisten ihmisten kanssa, tästä tulee luonnollinen asiaintila. Miten tällaisen taustan kanssa voi syntyä ajatus moninaisesta identiteetistä ja muunlaisiin yhteisöihin ja yhteiskuntaan kuulumisesta?

Koulutetutkin ihmiset ilman työtä

Kolmas nivelkohta on työelämä. Kysymys kuuluu: miten voi olla mahdollista, että vaikka vammaiset ihmiset ovat Suomessa keskimäärin vammattomia koulutetumpia, 80 prosenttia heistä on työelämän ulkopuolella? Uskon, että yksi keskeinen syy on vammaisten ihmisten ensimmäisten työpaikkojen saamisen haaste.

Työuran alkaminen eli ensimmäisen työpaikan saaminen on vammaiselle ihmiselle erityisen haastavaa. Jos et pysty tekemään tyypillisiä kesätöitä, leikkaamaan nurmikkoa tai myymään jäätelöä, jäät helposti kokonaan ilman työtä ja sen tuomaa kokemusta. Käyt kouluja ja valmistut, mutta koska työkokemusta ei ole, vaikuttaa henkilö työmarkkinoilla passiiviselta ja epäilyttävältä. Negatiivinen kehä on valmis. Näitä kehiä voidaan rikkoa rohkealla rekrytoinnilla ja moninaista työympäristöä vaalimalla.

Sillä, onko ihminen töissä vai ei, on selkeät kerrannaisvaikutukset yhteiskunnalle. Ilman työtä ihminen passivoituu, ja hänen tietotaitonsa heitetään hukkaan.

Yhteiskunnassamme on monenlaisia segregaatiopyörteitä, jotka tuottavat osattomuutta ja onnettomuutta. Voitaisiinko koulu- ja yritysmaailmassa miettiä asioita toiselta kantilta vielä kerran – ja tarttua konkreettisiin tekoihin tilanteen muuttamiseksi?

Jaana Tiiri, hanketyöntekijä, Aspa-säätiö

Lue myös muiden juhlavuosiseminaareissamme esiintyvien vierasblogeja:

Ilkka Niiniluoto: Leibnizista Kantiin: Paras mahdollinen maailma
Sami Kekäläinen: Vammaisuus on ominaisuus muiden joukossa
Kirsi Pimiä: Asenteet remonttiin, lisää joustoa
Aicha Manai: Utopiaa monimuotoisesta työelämästä
Elina Jaakkonen: Erilaisuus tutuksi kohtaamalla
Sanna Kalmari: Menestyjäksi unelmoimalla, kokeilemalla ja kovalla työllä
Elina Mäkikunnas ja Liisa-Maija Verainen: Rasite ja kuluerä – vai työnantaja ja moniosaaja?
Atso Ahonen ja Anni Kyröläinen: Palvelumuotoilulla kohti esteettömämpää ja  yhdenvertaisempaa maailmaa

____________________________________________________________________________________________________

Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta. Se voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa, eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.

Jaa tämä: