Ne koulut ja kunnat, jotka ovat ottaneet lähtökohdakseen lapsilähtöisen toimintatavan ja kaikkien lasten yhdenvertaisen kohtelun, ovat onnistuneet hyvin sekä inkluusiossa että työyhteisön hyvinvoinnissa, Pauliina Lampinen toteaa.
Koulut alkoivat, ja mediassa on nostettu jälleen esiin tuttuja teemoja. Iltalehti julkaisi taannoin opettajien jaksamiseen liittyvä artikkelin otsikolla ”Hävettää olla opettaja”. Yhtenä häpeän syynä mainitaan erityisoppilaiden inkluusio, jonka opettajat kokevat epäonnistuneen: tuki ei seuraa oppilaan mukana, ja opettajat uupuvat. Myös muissa vastaavissa jutuissa inkluusion toteuttaminen on nähty uhkana opettajien jaksamiselle ja oppilaiden oppimiselle.
Toisaalta Helsingin Sanomat kertoo ”avoimesta koulusta”. Sen avulla ekaluokkalaiset opiskelevat alkuun yhteisissä ryhmissä ja jakautuvat luokkiin vasta, kun opettajat ovat oppineet tuntemaan paremmin heitä ja heidän osaamistasoaan. Tässä jutussa opettaja kertoo, että kokemus on opettanut tunnistamaan erilaisia oppilaita ja että lapset saavat useamman turvallisen aikuisen, jonka puoleen on helppo kääntyä. Kokeilu on koettu hyväksi tavaksi tunnistaa kaikkien oppilaiden tarpeita, persoonia ja toimintatapoja sekä muodostaa opetusryhmiä, joissa oppilaat tuntuvat kuuluvansa joukkoon.
Laki edellyttää yhdenvertaisuutta
Molemmissa edellä mainituissa näkökulmissa huomio kiinnittyy opettajan näkökulmaan. Opettajien kokemuksen kautta perustellaan helposti myös oppilaiden parasta – ja totta on, että hyvinvoivan opettajan opetus onnistuu todennäköisesti uupuneen kollegan opetusta paremmin.
Inkluusion toteuttamisen onnistumista ei saisi jättää yksittäisten opettajien tai muiden aikuisten näkökulman varaan. Silloin nimittäin saattaa unohtua, että vammaisella tai erityistä tukea tarvitsevalla oppilaalla on lain mukaan oikeus saada opetusta yhdenvertaisesti muiden kanssa. Tuota oikeutta ei voi sivuuttaa vetoamalla riittämättömiin resursseihin.
Lähtökohdaksi lapsilähtöinen toimintatapa
Ne koulut ja kunnat, jotka ovat ottaneet lähtökohdakseen lapsilähtöisen toimintatavan ja kaikkien lasten yhdenvertaisen kohtelun, ovat onnistuneet hyvin sekä inkluusiossa että työyhteisön hyvinvoinnissa. Niissä on todennäköisesti osattu myös kohdistaa resurssit tarkoituksenmukaisesti.
Kun haastattelin kesällä muutamia opettajia inkluusiosta, he korostivat ennen kaikkea työyhteisön roolia:
”Inkluusio on erittäin paljon kiinni opettajista ja rehtorista, siitä, miten he haluavat sitä edistää.” (erityisopettaja)
”Toimintakulttuurin luominen on se, mitä pitäisi tehdä. On perustelematon väite, ettei voi opettaa samassa ryhmässä, mutta tietyt ehdot pitää olla voimassa.” (rehtori)
”Meillä onnistumista edistää hyvä henki ja hyvinvoiva henkilöstö. Meillä on tosi hyvä johto, ja on panostettu työhyvinvointiin.” (luokanopettaja)
Työyhteisöllä näyttäisi olevan suuri merkitys siihen, miten koulu onnistuu toteuttamaan erityistä tukea niin, että kaikki kokevat kuuluvansa joukkoon ja saavansa tarvitsevansa tuen. Inkluusio on tavoite, johon koulun tulee etsiä keinoja – ei vain pedagogiikasta vaan myös johtamisen käytännöistä, osaamisen kehittämisestä, työn organisoinnista ja yhteistyöstä.
Jos halutaan kehittää koulua, jossa kaikki oppilaat saavat opetusta yhdenvertaisesti muiden kanssa, tulisi yksilöllisten opetusratkaisujen rinnalle kehittää koko kouluyhteisöä tukevaa toimintakulttuuria. Oikeus oppimiseen ja osallisuuteen toteutuu vain koko yhteisön kehittämisellä. Monimuotoinen, kaikille sopiva koulu on paras paikka myös opettajille ja muille koulun ammattilaisille.
Pauliina Lampinen, toiminnanjohtaja
Lue myös:
Tasa-arvoa opetukseen koko yhteisöä kehittämällä
Tavoite 24 -verkoston ehdotukset seuraavalle hallituskaudelle
Katso video:
Tavoite 24 – Mukana vai ei? (Rehtori Martti Hellströmin puheenvuoro)