Nuorten kokemusasiantuntijoiden puheenvuorot ja yleisön kanssa käyty vilkas keskustelu tekivät vaikutuksen Helsingin yliopiston tutkijana ja ALL-YOUTH -hankkeessa toimivaan Reetta Mietolaan. Vamlasin ja ALL-YOUTHin maaliskuussa järjestämä seminaari tuntui sysäävän käyntiin jotakin uutta ja arvokasta.
Miten tämä juuri tässä tuntuu nyt niin uudelta, raikkaalta ja ajankohtaiselta? Vietimme iltapäivän reilun kolmenkymmenen ihmisen voimin Tiedekulman Fönsterissä keskustelemassa vammaisten nuorten yhteiskunnallisesta toimijuudesta – aiheesta, joka ei periaatteessa ole uusi. Seminaari pohjautui jo reilun vuoden käynnissä olleelle vuoropuhelulle vammaisten nuorten marginaalisesta asemasta tutkimuksessa. Me tutkijat ja järjestökentän toimijat olimme jo aiemmissa seminaareissa ja kokouksissa keskustelleet siitä, miten ja minkä teemojen yhteydessä vammaisten nuorten asia nostetaan esiin, ja myös sitä, miten vammaiset nuoret harvoin ovat itse määrittämässä sitä, mistä tulisi keskustella.
Fönsterissä käydyssä keskustelussa tuntui kuitenkin olevan jotain uutta ja sähköistä. Paikalla oli useita itselleni uusia kasvoja. Lisäksi pääosa puheenvuoroista sekä näitä seuranneista kommenteista ja kysymyksistä pohjautui vahvasti nuorten omakohtaiselle kokemukselle toisaalta marginaaliin ja kuulumattomiin jäämisestä, toisaalta katseiden ja toimenpiteiden kohteeksi joutumisesta. Esillä olivat vahvasti myös kokemukset osallistumisesta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Ensimmäinen havainto: Tilaa nuorille!
Seminaarissa esiteltiin kaksi erilaista hanketta, joissa yhteiskunnallisen vaikuttamistoiminnan suunnittelemista ja toteuttamista varten on perustettu nuorten ryhmä. Molempiin hankkeisiin osallistuvat nuoret kertoivat yleisölle kokemuksistaan. He toivat erityisen painokkaasti esiin kokemuksen siitä, miten tärkeää on päästä kohtaamaan muita nuoria sekä jakamaan heidän kanssaan sekä samanlaisia että erilaisia kokemuksia. Hankkeissa työskennelleet projektityöntekijät korostivat puolestaan sitä, miten nuorten kanssa työskentely oli avannut ja jopa haastanut omia näkemyksiä siitä, millaisia kysymyksiä nuoret haluavat nostaa esiin ja mihin vaikuttaa.
Vaikuttaa siltä, että erilaiset hankkeet voivat tuottaa tärkeän, nuorille merkityksellisen tilan osallistumiselle ja keskustelulle – ja että tämä kokemus osallistumisesta ja kokemusten jakamisesta on jo itsessään arvokas. Rinnalle voi kuitenkin nostaa havainnon myös siitä, että pelkkä nuorten kuuleminen ei vielä riitä.
Toinen havainto: kuulemisesta toimintaan!
Puheenvuoroissa pidettiin ongelmallisena, että lapsen tai nuoren kuuleminen saatetaan edelleen ohittaa heitä koskevissa palveluissa ja käytännöissä: hänen itsensä sijaan kuullaan perhettä tai asiantuntijaa. Keskeisenä nähtiin kuitenkin myös kysymys siitä, mitä kuulemisesta seuraa. Oman tulkintani mukaan seminaarissa esitetyt esimerkit nuorten vaikuttamistoiminnasta tekivät näkyväksi sitä, miten keskeinen elementti toimijuuden kokemus erilaisissa kohtaamisissa on. Omassa yksityiselämässä tämä voi tarkoittaa kokemusta siitä, että sillä mitä sanon tai teen, on merkitystä ja että voin tehdä esimerkiksi valintoja.
Nuoria kuuntelevan toiminnan ja seminaarissa esiin nostettujen toimintatapojen välisen eron voisikin tiivistää kysymykseen siitä, pääseekö nuori oikeasti vaikuttamaan. Esiteltyjen hankkeiden kaltaisessa toiminnassa vaikuttaminen tarkoittaa, että nuorten osallisuutta toiminnassa ei rajata vain tiettyyn rooliin tai prosessin kohtaan (esimerkiksi siten, että nuoria kuullaan, mikä jälkeen edetään asiantuntijavetoisesti). Sen sijaan nuoret ovat mukana asiantuntijoina aina ”ongelman” määrittämisestä vaikuttamistoiminnan toteuttamiseen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että nuorten mukanaoloa ei käytetä ainoastaan ”mausteena” tai valmiiksi ”nuijitun” suunnitelman oikeuttajana.
Oikeasti osallistumisen ja vaikuttamisen voisikin ajatella konkretisoituvan omistajuuden kokemuksena, mikä olikin vahvasti aistittavissa seminaarin nuorten puheenvuoroissa: lopputulos on ”meidän” näköinen, ”meidän” suunnittelema ja ”meille” merkityksellinen.
Kolmas havainto: nothing about us without us!
Jo yllä tuodut havainnot kiinnittyvät vahvasti vammaispoliittiseen periaatteeseen, jonka mukaan vammaiset henkilöt tulee ottaa täysimääräisesti mukaan heitä koskevaan päätöksentekoon. Seminaarin esitykset ja keskustelut havainnollistivat hyvin, että osallistavat toimintatavat – oli kyse sitten järjestökentällä toteutettavasta vaikuttamistoiminnasta tai vammaisia nuoria koskevasta tutkimuksesta – ovat välttämättömiä tämän periaatteen toteutumiseksi.
Seminaarissa käytiin mielenkiintoista keskustelua myös siitä, miten edellä mainitussa periaatteessa esiin tuotu ”me” (”us”) voi asettua neuvoteltavaksi ja tulla jopa kyseenalaistetuksi. Esimerkiksi Vamlasin nuorten vaikuttajien ryhmän jäsen Peppi Santaniemi totesi esityksessään, että on omassa elämässään pohtinut jatkuvasti suhdettaan vammaisuuteen: vammaiseksi identifioituminen ei ole ollut hänelle mitenkään itsestäänselvää. Pepin aktivistiksi kasvamisen kertomus teki näkyväksi sitä, miten saatamme joutua tietoisesti ja joskus kipuillen ”kaventamaan” identiteettimme tiettyyn laatikkoon (vaikkapa vammaiseksi), kun lähdemme ajamaan tämän ryhmän asiaa.
Keskusteluissa purettiin mielenkiintoisella tavalla myös sitä, miten erilaiset käsitteet, kuten vammaisuus ja erityisyys, koetaan, millaisia eroja eri vammaryhmien välille rakentuu ja kuka on milloinkin muita etuoikeutetumpi. Käyty keskustelu haastaakin ajatusta yhtenäisestä ”meistä” yhteiskunnallisen vaikuttamisen ehtona: yhteistoiminta ei suinkaan edellytä samanlaisuutta tai yksimielisyyttä vaan perustuu moninäkökulmaisuudelle ja neuvottelulle.
Neljäs havainto: Moninaisuus näyteikkunaan!
Seminaari järjestettiin kielikuvallisesti juuri oikeassa paikassa – Tiedekulman Fönsterissä eli ikkunassa. Viimeisenä havaintona haluankin nostaa kysymyksen siitä, miten ja missä vammaisuus yhteiskunnassamme näkyy.
Puheenvuoroissa tuotiin esiin, että vaikka yksilö kohdataan arjessa usein vammaisuuden kautta, vammaisuus usein myös piiloutuu. Esimerkiksi yliopisto-opinnoissa vammaisuutta koskevia sisältöjä ei juurikaan kohtaa edes opiskelija, jonka oppiaineessa erojen analysointi on aivan keskiössä. Työelämässä mielikuvaa esimerkiksi siitä, kuka voi olla opettaja (vammainenkin henkilö voi!) on mahdotonta lähteä haastamaan, jos opettajuus liitetään edelleen juuri tietynlaiseen kehollisuuteen.
Toivon, että seminaari kannustaa pohtimaan, mitä tapahtuu, jos vammaisuus asetetaan näkyville, keskusteltavaksi ja neuvoteltavaksi. Miten ja missä vammaisuuden tulisi näkyä? Kenellä on oikeus tämän määrittämiseen? Voiko näkyville asettuminen – kampanjakasvona oleminen tai vaikkapa vaikuttamistyön kautta vammaisuuden näkyville tekeminen tavallisessa peruskoulussa – jo itsessään saada aikaan muutosta, muokata vammaisuutta koskevia käsityksiä ja vaikuttaa tätä kautta vammaisten henkilöiden yhteiskunnalliseen asemaan?
Ja vielä: voiko asettuminen yhdeksi iltapäiväksi Helsingin yliopiston ”näyteikkunaan” olla jo itsessään teko, jolla sysätään käyntiin jotakin uutta?
Yliopistotutkija Reetta Mietola, ALL-YOUTH -hanke (STN 2018 – 2023)
____________________________________________________________________________________________________
Blogi on kirjoittajan persoonallinen näkemys kirjoituksen teemasta. Se voi kertoa omakohtaisista kokemuksista ja haastaa lukijat pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. Blogeissa esitetyt mielipiteet eivät edusta Vamlasin kantaa, eikä Vamlas vastaa niissä esitettyjen tietojen oikeellisuudesta.