Aihe: Blogi, Ihmisoikeudet, Lapset ja perheet

“Ymmärrän, että on monia hyviä syitä pysytellä lapsettomana. Vammaisuuteen liittyvät ennakkoluulot eivät kuulu niihin”, Amu Urhonen toteaa. 

Olin ollut äiti noin vuoden, kun annoin televisiossa haastattelun siitä, millaista on olla vammainen äiti. Sen jälkeen sain kymmeniä yhteydenottoja vammaisilta naisilta, jotka kertoivat, että olivat aina kuvitelleet etteivät kelpaa äidiksi vammaisuutensa takia.

Heille oli suoraan sanottu niin tai annettu ymmärtää. En tiedä, kumpi on pahempi. Jos sanotaan suoraan, voi aina väittää vastaan, kun taas vihjailut jäävät epämääräisesti kalvamaan. Yksi nainen kertoi poikaystävänsä lytänneen vauvahaaveet toteamalla, että hän ei halua enempää huolehdittavia vammaisen vaimon lisäksi. Tunnen parikin vammaista pariskuntaa, joilta lääkäri olisi halunnut kieltää lapsettomuushoidot vammaisuuden perusteella. Jollekin oli sanottu vammaispalvelusta, että äitiys ei ollut palvelujen saamisen peruste.

Tämä kaikki kuulosti minusta kohtuuttomalta. Itse en ollut koskaan ajatellut, etten voisi vammaisuuteni takia olla äiti, olinhan hoitanut pikkuveljeäni hänen ollessaan vauva. Olin naureskellut neuvolalääkärille, jonka mielestä raskauteni oli virhe, ja gynekologille, joka ei voinut käsittää, miten mieheni voi käydä töissä, vaikka hänellä on vammainen vaimo. Oman kotikuntani vammaispalvelu noudatti lakia eli myönsi lisää avustajatunteja tarpeeni mukaan silloinkin, kun tarve johtui äitiydestäni.

Välillä kuulen ihmettelyä siitä, että minulla on lapsia. Spontaanisti ihmiset huudahtavat: “Miten sinä voit olla äiti, kun et kerran osaa juosta.” Lausahdus kertoo, miten äitiys yleisesti käsitetään: aivan kuin se olisi pelkkä pikkulapsivaihe, jossa lapset juoksentelevat holtittomasti paikasta toiseen, ja äidin tehtävä on ottaa heidät kiinni.

Minulle on sanottu, että minun pitäisi olla kiitollinen, että olen saanut käveleviä lapsia, vaikka itse en kävele. Se on kamalaa. Lapseni olisivat minulle varmasti rakkaita vammaisinakin. Onneksi omat vanhempani eivät (ainakaan tietääkseni) ole arvottaneet minua sen mukaan, osaanko kävellä vai en.

Perheiden palvelujärjestelmälle ajatus vammaisesta vanhemmasta tuntuu olevan melko vierasta. Kelasta oli erittäin vaikea saada tietoa äitiys- ja vammaisetuuksien yhdistämisestä. Äitiysneuvolasta puuttui istumavaaka, joten painoani ei voitu seurata raskauden aikana. Synnytyssairaalassa lääkärit eivät osanneet ottaa kantaa siihen, pitäisikö minun synnyttää alateitse vai sektiolla.

Minulla ei ole mitään asiaa lapseni koululuokkaan tai koulun kevätjuhliin. Esteettömäksi mainostettu lähileikkipuisto oli esteetön ehkä vammaiselle lapselle, mutta ei vanhemmalle – oli kuulemma ajateltu, että vammaisella lapsella on aina ei-vammainen aikuinen mukana auttamassa. Monet lasten harrastuksista ja tapahtumista järjestetään esteellisissä paikoissa.

Tietyissä asioissa äitiys on tehnyt minusta yhdenvertaisemman. Koulun vanhempainillassa tai koripallokentän laidalla en ole se vammainen ihminen, vaan Lounan äiti. Minun kanssani keskustellaan lapsiperheen asioista, aivan samoista kuin kenen tahansa muun kanssa.

Yhdeksän ja puolen vuoden kokemuksella voin sanoa, että äitiys sopii minulle. Juokseminen ei ole kertaakaan tuntunut tarpeelliselta. Ymmärrän, että on monia hyviä syitä pysytellä lapsettomana. Vammaisuuteen liittyvät ennakkoluulot eivät kuitenkaan kuulu niihin.

Amu Urhonen

Kirjoittaja on tamperelainen kunnallispoliitikko, vammaisaktivisti ja 9- ja 5-vuotiaiden lasten äiti. Hän työskentelee kansainvälisessä Punaisessa ristissä vammaisinkluusion asiantuntijana. 

 

Jaa tämä: