Aihe: Blogi, Ihmisoikeudet, Koulutus, Lapset ja perheet

Inkluusio nähdään vuoroin idealismina ja vuoroin kauhukuvana. Se ei ole kumpaakaan näistä, Vamlasin toiminnanjohtaja Pauliina Lampinen toteaa.

Vamlasin koordinoima lasten, nuorten ja perheiden asioita ajava Mukana-verkosto kokoontui pohtimaan vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien lasten asemaa koulussa. Puheeseen johdatteli Helsingin yliopiston tutkija, Juho Honkasilta, joka on tutkimuksissaan selvittänyt opettajien käsityksiä mm. inkluusiosta. Honkasillan esityksen perusteella inkluusiota ei ole kunnolla määritelty, se ymmärretään eri tavoin, ja se liitetään monenlaisiin kouluun, opetukseen ja oppilaisiin liittyviin käytäntöihin kirjavilla tavoilla.

Ei siis ihme, että inkluusio nähdään vuoroin kauhukuvana ja vuoroin idealismina.

Virheellisiä tulkintoja

Olen omassa työssäni huomannut, että inkluusio ymmärretään usein vastakohtana pienryhmäopetukselle, tai se sekoitetaan integraatioon. Opettajien käsityksistä voisi tulkita, että moni ajattelee inkluusion johtavan siihen, että eri tavoin häiriköivät, jopa vaaralliset, lapset jäävät ilman valvontaa ja tukea. Erityisoppilaat nähdään herkästi käytöshäiriöisinä, vaikeista oloista ja/tai eri kulttuureista tulevina lapsina, joilla ei ole edellytyksiä opiskella yleisopetuksessa (isossa ryhmässä). Erityiset pitäisi saada erotettua “tavallisista”, jotta opetus onnistuisi.

Tässä lienee ongelman ydin.

Inkluusio ei liity leimaamiseen tai siihen, että erityisiä seulotaan eri ominaisuuksien perusteella tavallisten joukosta. Inkluusio on tapa huomioida kaikkien lasten erilaisia oppimisen tavoitteita ja tarpeita ja tukea jokaista lasta saavuttamaan oma potentiaalinsa parhaalla mahdollisella tavalla. Inkluusion tavoite on, että mahdollisimman moni lapsi oppii koulussa tulemaan toimeen muiden kanssa, sietämään eroja ja erilaisuuksia sekä ymmärtämään ympäröivää yhteiskuntaa ja sen pelisääntöjä monenlaisista näkökulmista. Lähes kaikki oppivat myös lukemaan ja laskemaan.

Kaukana idealismista

Monessa maassa maailmalla inkluusiosta puhutaan, kun taistellaan esimerkiksi tyttöjen oikeudesta päästä kouluun tai eri kielisten tai etnisistä taustoista tulevien lasten oikeuksista oppia. Suomessakaan kaikki eivät ole aina päässeet kouluun.

Inkluusio ei ole idealismia. Se on tukku menetelmiä, organisaatioiden kehittämistä, työn kehittämistä, johtamista, pedagogista osaamista, hyviä työkaluja ja apuvälineitä sekä  tukihenkilöitä. Se vaatii ihmisiä, organisaatioiden välistä yhteistyötä ja aikaa. Sen avulla näyttää olevan mahdolista tuottaa myös hyviä tuloksia, sillä joidenkin selvitysten perusteella vaikuttaa siltä, että inkluusiota kehittäneissä kouluissa on hyvä henki ja että opettajat, oppilaat ja vanhemmat puhaltavat yhteen hiileen.

Meillä on osaamista ja paljon kouluja, joissa inkluusio toteutuu. Nyt tarvitaan yhteistä tahtoa, jotta näiden opettajien, rehtoreiden, avustajien, vanhempien ja ennen kaikkea lasten kokemukset saadaan kaikkien koulujen käyttöön.

Opitaan toisiltamme ja rakennetaan kaikille sopivaa koulua. Luulen, että siitä hyötyisivät kaikki – myös ympäröivä yhteiskunta.

Pauliina Lampinen

Lisää aiheesta myös näissä blogikirjoituksissa:
Jaana Tiiri: Inkluusiolla osallisuuteen ja ehjään identiteettiin
Pauliina Lampinen: Hyvä paha inkluusio
Pauliina Lampinen: Tasa-arvoa opetukseen koko yhteisöä kehittämällä

Jaa tämä: